lauantai, 1. syyskuu 2007
Joskus vaan ottaa päähän ja lujaa...
Ja joskus toivoisin suunnattomasti että mua kuunneltaisiin. Olin juuri saanut pojan nukahtamaan päiväunille ja ekat puoli tuntia on sitä kriittisintä aikaa. Tuolloin jokin äkillinen ääni (ei tarvitse olla edes luja) saa pojan säpsähtämään hereille ja se taas tietää uutta puolen tunnin taistelua unten maille saattamiseen. Appiukko sitten paukkasi sisälle kuin kotiinsa ja halusi tulla katsomaan pilarimuurin pesää. Olin juuri sanonut että pirtin pulelle ei nyt mennä kun poika juuri nukahti, mutta eikös nämä sitten kuitenkin itsensä sinne ängenneet. Olin erittäin raivoissani ja olen vieläkin... Miksei se voinut odottaa esim huomiseen, ei se pesä tuosta mihinkään karkaa. Taikka vaikka tunnin tai kahden päästä tullut uudelleen.
Tuo appiukon sisään pöllähtäminen on kanssa asia, joka jaksaa joka kerta nostaa kiukkuni korkeisiin sfääreihin. Okei, hän on lapsuutensa ja nuoruutensa asunut täällä, mutta NYT TÄÄLLÄ ASUTAAN ME! Ei ole kivaa kun joku pöllähtää OMILLA AVAIMILLA sisälle, olkoonkin kiinteistön omistaja. Puhelin on keksitty ja tiettävästi appiukko osaa sitä jopa käyttää. Ja jos ei ehdi tai viitsi soittaa, niin olisi kohteliasta edes koputtaa oveen ennen kuin tulee sisälle.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.